Jaahas. Suunnattiin Aholaitaan superenergisen "koskaan en ole mitään saanut tehdä" -koiran kanssa vailla minkään sortin suunnitelmaa. Voitte vaan kuvitella mitä siitä seurasi... Mentiin Hannan kyydissä, sanoin sisällä Humpalle että nyt pääset Minjan kyytiin ja se meinasi vetää läpi meidän alaoven ikkunalasista. Että hyvin alkoi tämä reissu...

Kentällä en saanut virettä laskettua millään. Koira oli ihan hullu, teki kyllä sata lasissa mutta ei aina ihan sitä mitä pyysin. Seuraamisessa ei ollut malttia yhtään, vaan edisti ja puski minkä ehti. Jäävät sentään saatiin tehtyä, ja nyt oli maahanmenokin semmoinen pläjäys mitä olen hakenut. Jotain positiivista siis.
Hyppyä tehtiin lelulla, ensin niin että heitin lelun esteen taakse ja päästin koiran perään, sitten koira odottamaan ja kävin viemässä lelun. Vauhtia siihen ainakin saatiin lisää.

Lopuksi sitten totaalinen let down eli paikkamakuu. Karseeta. Todella levoton, pää pyöri ja lonkka vaihtui, lisäksi itse mokasin ja kävelin koirasta vinoon niin että olin melkein seuraavan koiran kohdalla. Mutta pitäisi siellä pysyä vaikka olis kymmenen koiraa välissä, vilkuiluhan johti sitten siihen että koira nousi. Ei taaskaan lähtenyt mihinkään, mutta nousi seisomaan. Kävin tosi kärttyisästi laittamassa takas, kävelin suorempaan pois ja loppuajan pysyi paremmin. Jos nyt jotain hyvää halutaan etsiä, Humpan ilmeestä kyllä nousemisen jälkeen näki, että se itsekin tiesi että mokattua tuli.

Iltalenkillä oli hirmuinen kiusaus tehdä paikkamakuu uudestaan rauhassa, mutta ei tehty. Jäipä kyllä huono maku suuhun tästä päivästä, katsotaan miten tästä aletaan rakentaa ohjaajalle uutta fiilistä :)